Pelimannien kuningas Matti Haudanmaa

Matti Haudanmaa syntyi syyskuun 5. päivänä 1858 rauhallisen Palojärven rannalla Haudanmaan torpan poikana. Perheessä oli kahdeksan lasta, joten töihin oli mentävä jo nuorena. Aluksi Matti toimi paimenena ja myöhemmin renkinä. Paimenessa ollessaan hän sai usein kuunnella luonnon ääniä, mutta myös kyläräätäli Kallea, joka soitti viulua. Matti ihaili Kallen soittoa ja yritti itsekin rakentaa viulun, mutta epäonnistui.

Haudanmaan torppaa ei enää ole olemassa, mutta kartasta löytyy tänäkin päivänä Palojärven rannalta Haudanmaaksi nimetty alue.

Eräänä päivänä Kalle kuoli ja Matti peri hänen viulunsa. Hän harjoitteli ahkerasti, karkottaen suruaan ja lyhentäen renkipojan pitkiä päiviä. Matti ei kuitenkaan pitänyt työnteosta ja lähti kiertämään maailmaa viulu kainalossa ja pussi kepin päässä. Hän soitti ja myi rihkamaa elantonsa eteen. Viulu oli Matille rakas, mutta usein se oli kääritty vain sanomalehteen. Hänen vaatteensa olivat vaatimattomat, ja nälkä ja kylmä olivat hänelle tuttuja. Viulu soi usein surullisesti, mutta välillä myös iloisesti, unohtaen hetkeksi Matin kovan elämän.

Matti osallistui myös kilpailuihin ja voitti kerran Vaasassa soittamalla vaikean kappaleen, jota hän kutsui “Mutkankiveräksi”. Hänen pitkät ja laihat sormensa olivat kuin luodut soittamiseen. Matti esiintyi myös radiossa, vaikka ensimmäinen yritys päättyikin epäonnistumiseen. A. O. Väisänen haki Matin kotoa autolla, ja Suomen kansa sai kuulla hänen ihmeellisiä kappaleitaan.

Palkkioksi Matti sai rahaa, puvun ja hyvän viulun, mutta hän myi viulun ja soitti seuraavan kerran lainaviululla. Matti oli tuolloin lähes 80-vuotias, ja hänen sorminäppäryytensä ihastutti yleisöä Helsingissä. Hänen soittonsa oli erikoista, ikään kuin ennustaen hänen lähestyvää kuolemaansa. Kaksi kuukautta myöhemmin, tammikuun 7. päivänä 1936, Matti kuoli.

Matti saapui hevoskyydillä Kantolan taloon, jossa hänen vaelluksensa päättyi. Hänen askeleensa suuntautuivat yhä useammin kotipitäjän kirkkoon, josta hän löysi lohdutuksen viimeiselle matkalleen. Viulu vaikeni iäksi hänen käsissään, ja hänet haudattiin kotipitäjän hautausmaahan. Hänelle pystytettiin vaatimaton muistomerkki, jossa on kuvattuna viulu ja jousi, esineet, jotka kuvaavat hänen elämäänsä. Nyt hän soittaa hartaasti kauniin kivipaaden alla, ja rauhaisa lehto säestää hänen säveliään.